En ole vieläkään saanut aloitettua blogihaastetta – anteeksi tuhannesti. Yritän kirjoittaa ensimmäisen päivän tehtävänannon tänään, mutta lupaamaan en enää mene…
By the way, kello on piakkoin kahdeksan, ja minun pitäisi tavata Hugbuddy tuossa yhdeksän pintaan. Paino sanalla pitäisi. Onnekseni nautimme tänään voimakkaistakin sadekuuroista, jotka oikeutetusti estävät minua lähtemästä sadesuojattomien vaunujen kanssa yhtään mihinkään. Olen toki aikeissa vetää raitista ilmaa keuhkoihini tänäkin päivänä, mutta teen sen mieluummin päivemmällä – ja silloin, kun tiedän Hugbuddyn olevan pois maisemista.
Kysymys kuuluukin, kuinka ilmoittaa tulematta jättämisestä Hugbuddylle. Sitä tässä on nyt mietitty, mutta mihinkään järkevään tulokseen en ole päässyt. Plussaa tässä on nyt se, että ystävämme Halinalle on kärrännyt paikkakunnalleni aivan toisen seikan vuoksi – hänen tulemisensa ei siis voi osoittautua turhaksi, vaikkemme tapaisikaan.
Emmekä tapaakaan. Koska minä en jaksa. Enkä kestä. Sitä puhetta halimisesta ja kaikesta muustakin kammottavasta – koko Hugbuddy nostaa niskakarvani täysin pystyyn.
Se soitteli minulle koko eilisen päivän, enkä yksinkertaisesti halunnut keskustella sen kanssa (en halimisesta enkä mistään muustakaan). Jonkin ajan kuluttua puhelimeni soi jälleen, mutta soittaja oli tuntematon. Päätin vastata; jollainhan saattaa vaikka olla jokin hätä.
Pettymykseni ja potutukseni oli suuri, kun luurista kuuluikin Halinallen ääni:
”Moiiiiiii! Mulla on niiiiin ikävä sua! Oisitpa täällä, niin voitaisiin halia!”
Yskäisin, sillä en todellakaan tiennyt, mitä tuohon olisi oikein pitänyt sanoa. Tyydyin toistaiseksi olemaan vaiti ja kuuntelemaan tyypin vuodatusta suuren suuresta, alati vaivaavasta halipulasta. (”Tekis kyllä nyt niin mieli halia, ihan kamala halipula taas!”)
Koska minua pänni, en osannut muuta, kuin murahdella yksitavuisia vastauksia tyyliin ”Joo, mm, just, niin, juu, jep” ja niin edelleen. Halikarhuamme tämä ei kuitenkaan tuntunut haittaavan tippaakaan, tai oikeastaan hän päinvastoin tuntui saavan lisää potkua minun murjotuksestani.
”Mulla on tosiaan se homma siellä perjantaina. Tosiaan, jos me sitten nähdään? Voitaisiin tosiaan jo haliakin, vai mitä sanot? Mä niin haluaisin halia sua… tosiaankin.”
(Tosiaan. Vihaan tosiaan sitä, että joku tosiaan hokee sanaa ”tosiaan” täytesanana, kun ei tosiaan löydy muuta sanottavaa.)
Koska en ehtinyt kammoltani vastaamaan mitään, jatkoi Hugbuddy yksinpuheluaan halimisesta ja sen mahtavuudesta ties kuinka kauan. Tuona aikana ehdin myös hiljaa mielessäni ristimään hänet nätisti Hugfaceksi ja naureskelemaan omalle nerokkuudelleni. (Ihan totta, minä todella hörähtelin ääneen, jolloin Hugbuddy kysyi kimakalla äänellään, että ”Ai niinkö? Joo vai? Tykkäätkö säkin halia piiiiitkään?” Antakaa mun kaikki kestää…)
Kun viimein sain suuni auki, rupesin jälleen kerran toppuuttelemaan Hugbuddya – tai Hugfacea – siitä, kuinka minä en ole sellainen ihminen, joka ”halii” kenenkään tuntemattoman kanssa. Tähdensin tätä ties kuinka kauan, mutta sehän ei selvästikään mennyt perille, sillä puhelumme jälkeen sain lähes välittömästi puhelimeeni viestin, jossa Halinalle kysäisi, että josko nyt sitten kuitenkin huomenna halittaisiin?
Aamu kuuden aikaan minua odotti viesti, jossa hän kuvaili jälleen kerran suuren suurta halipulaansa, ja…
Voi hitto. Ehkä minun pitäisi opettaa se halailemaan puita. Ei loppuisi halittava ihan heti kesken.
Olenko muuten kertonut, että se näyttääkin ihan halinallelta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti